Aurinko paistaa ja on perjantai. Silti ahdistaa niin ettei työnteosta tule mitään…
Miehet. On. Hankalia.
Tai oikeastaan, itse itsellenihän minä tässä angstia keräilen – mutta kun tätä pääkoppaa ei vaan saa pois päältä millään vaikka kuinka yrittäisi!!
Ihastukseni (Kutsutaan häntä nyt vaikka tästä eteenpäin Cowboyksi. Älkää kysykö miksi, en tiedä itsekään..) käytös on ailahtelevampaa kuin teinitytön vastaava. Keskiviikko-iltana kun nähtiin, Cowboyn kasvot olivat pelkkää hymyä ja ote tiukka koko illan ja yön – sanottiin puolin ja toisin ihania asioita ja tehtiin myös. 😉
Mutta mitä tapahtuu taas kun katsekontakti puuttuu ja välissä on 150 km? Cowboy vaikuttaa jopa varovan ”liiallista” hempeilyä viesteissään, ylipäänsä saa minut totaalisen epävarmaksi tilanteesta ja vähitellen myös siitä oliko keskiviikko-ilta ja torstain vastainen yö pelkkää unta tai illuusiota??? Ainoa mitä haluan tässä hetkessä on tieto siitä että a) molemmat haluamme katsoa mitä tästä voisi tulla, b) molemmat olemme tilanteessa 100%, ilman muita säätöjä ja treffailuja ja c) määritellään tilanne edes ”vakavaksi tapailuksi”, koska ”seurustelu” on liian aikainen termi.
Haluanko /vaadinko liikaa? Miksi tämä on näin vaikeaa???
Tuli vaan mieleen… tätäkin saisi opettaa miehille jossain, armeijassa or something.
Hauskaa viikonloppua teille mussukat…
T. surullinen Madde
Antakaa mulle tauko! 