Alakko nää mua?

Pohjoisen tyttöjä kun ollaan Säihkysilmän kanssa, tuo otsikko on tullut mieleen viime päivinä ihan luonnostaan… Eli tässä tän hetken ajatuksia seurustelusta, siitä miten ”parisuhteeksi muodostuminen” on sekin jotenkin hemmetin vaikeaa tänä aikana kun kaikki deittailevat ristiinrastiin…

Teininä tai parikymppisenä ei tapailu /deittailu käynyt mielessäkään – jos tykkäsi jostain pojasta ja jostain ihmeestä tunne oli molemminpuolinen, sit ”alettiin olla” aika luonnollisesti yhdessä eikä asiaa sen kummemmin analysoitu tai pähkitty. Tai no ihan teininä toki aivan jumalattomasti päivittäin (tykkääköhän se musta varmasti…) – oi mitä antaisinkaan jos kaikki ongelmat tänä päivänäkin vielä olisivat teiniangstin tasolla!!! 🙂

No anyhow, kun nyt nelikymppisenä hyppäsin takaisin sinkkumaailmaan ja tähän tinderokcupidhotornotsuomi24-karuselliin, tajusin että on (muka) NORMAALIA tapailla montaa ihmistä yhtä aikaa, ”shoppailla” ihmisiä ja valita paras päivän tai fiiliksen mukaan. Ihan perseestä, sanon suoraan. Viime kesänä (toim.huom. = eka kesä 15 vuoteen sinkkuna) sain toki henkisen auringonpistoksen ja ajattelin että MAHTAVAA – villiä seksiä ja hauskanpitoa vaikka joka päivä eri tyypin kanssa!!! Hyvin äkkiä se muuttuikin henkiseksi krapulaksi – ei oo ollenkaan mun juttu. Mulle seksi on aina parempaa kun tunteet on mukana, kun tuntee toisen ihmisen paremmin, kun miehen kanssa voi keskustella ennen ja jälkeen, kun ylipäänsä läheisyys ei ole mekaanista. Mä ihastun helposti (joo varmaan liiankin helposti…) tai sitten mies ei sytytä kunnolla – on tai off. Tulta ja leiskoja vs. ”ihan kiva mutta”…

No sitten tajusinkin kertoa treffi-ehdokkaille että haen parisuhdetta (duh…), en pelkkää hauskanpitoa, en pelkkää fyysistä seuraa ja että inhoan pelaamista ja säätämistä. En halua olla yksi monista, enkä halua itsekään viesteillä ja sopia treffejä kolmen eri tyypin kanssa samalle viikolle. Jonkin aikaa tuota kaikkea siis kyllä kokeilin, huonolla henkisellä menestyksellä.

Asia ei silti tunnu olevan selvä monelle miehelle, vaikka väittävät hakevansa samaa. Monet potevat sitoutumiskammoa tietämättään, tai angsteilevat omien menneisyyden kokemustensa kanssa (niin kuin naisetkin) – olen kyllä ällistynyt siitä kuinka monella miehellä tuntuu olevan kokemusta sairaalloisen mustasukkaisista naisista… Huhhuh.

Mitä sitten kun löytää miehen joka myös suoraan deitti-ilmossaan sanoo ettei hae seksiseuraa vaan pitempiaikaista suhdetta – ja joka ei selvästikään pelkää sitoutumista, tekojen puhuessa siitä. Jonka olen tavannut nyt 3 kertaa ja jonka kanssa puhutaan ja viesteillään joka päivä aamusta iltaan. Suoraa puhetta ja ajatuksia vaihdetaan mutta minun mielessäni on silti iso mörkö – seurustellaanko me? Mistä sen tietää OIKEESTI?

No joo, pitää kysyä tätäkin suoraan – mutta miksi lähtökohtaisesti oletan ja pelkään että mies kuitenkin vähintäänkin viesteilee yhden tai useamman naisen kanssa minusta huolimatta?? Ehkä siksi että kyllä minunkin WhatsAppissa on muutama mies jotka epätasaisin väliajoin kyselevät kuulumisia ja haluaisivat nähdä (niitä ”ihan kivoja mutta”-tyyppejä) – en osaa enkä uskalla kategorisesti sanoa että ”heippa ja hyvästi, mulla on nyt MIÄS” – koska niinhän ei ”virallisesti” ole…

Yhden kanssa sovinkin heikkona hetkenä että voitaisiin nähdäkin. Kunnes edellisenä iltana tajusin että ei helvetti, en voi. Musta tuntuisi niin kuin pettäisin tätä ehkä-maybe-tästä-tuleekin-jotain miestä!!!!

Eli olen ihastunut. Seurustelen henkisesti. Ja toivon niiiiiiiin paljon että tämä ihana mies ei muuttuisi sammakoksi ja haluaisi olla mun kaa.

Keep your fingers crossed!

Madde

Mainokset

Väsynyt, väsyneempi, sinkku

Luvattoman pitkä postaustauko. Mutta eipä ole ollut juurikaan kerrottavaa… Tämä vuosi josta prkl on tulossa paras vuosi ikinä, ei ole alkanut kovin ruusuisesti. Väsyttää….

Alkaa olla sellainen päiväni murmelina-olo, jokaisen uuden treffattavan miehen (no ei niitä nyt tolkuttoman montaa tässä välissä ole ollut) kanssa mennään samaa kaavaa. Viesteillään tosi tiiviisti, tavataan ekan kerran, kiinnostutaan toisistamme, seksi on jees… Sitten miehen viesteilyinnokkuus laantuu, tavataan kyllä uudelleen, ehkä useammankin kerran, on kivaa… Mutta viesteily on enemmän tai vähemmän mun aloitteesta tapahtuvaa, fiilis on ”ihan kiva mutta”. Tai heti kun huomaan ajattelevani että vihdoin on käsissä täyspäinen mies, tapahtuu jotain ihan puskista, joka saa mut taas tajuamaan että ehei, omalla tavallaan pimeähän tämäkin yksilö on. Yleensä mies kuvittelee katoavansa taustahälyyn ilman mitään ”loppukeskusteluja”, mistä mä saan hepulin, perustavaa laatua olevat käytöstavat sentään pitäisi aikuisilla ihmisillä olla.

Mikä perkele tässä on näin vaikeaa??? Siis oikeasti??? Aina ei kemiat kohtaa täysillä mutta se tuntuu silti julmalta, kun ”paperilla” eli viesteissä ja puheissa kaikki loksahtelee mahtavasti kohdilleen mutta livenä ei sittenkään.

Tinder, OkCupid ja Hot or not ovat jotenkin täysin kuolleita, joten päätin kokeilla Suomi24:aa. Pari uutta kiinnostavaa tyyppiä nyt linjoilla, mutta kyynisyys on sillä tasolla että en usko mitään kummempaa sieltäkään eteen hyppäävän. Mutta koitetaan nyt silti.

uupunut Madde

”Ihan kiva mutta”-syndrooma

27.12. tulee vuosi siitä kun mun maailma romahti. Kun Elämäni Rakkaus (en keksi muutakaan nimeä) seisoi mun ovella eikä antanutkaan normaalia tiukkaa halausta ja suudelmaa, vaan katsoi mua hemmetin surullisena ja tuskaisena. Ja rikkoi mun sydämen. Täysin. Niin pahasti että pelkästään sen tuskan muistaminen nostaa kyyneleet silmiin.

Omasta mielestäni olen yrittänyt ja jollain tavalla kyllä päässytkin eteenpäin. Enää en mieti Elämäni Rakkautta ihan joka päivä. Joka viikko kuitenkin. Olen ihastunutkin tänä vuonna – Cowboy antoi hetken illuusion siitä että voisin sittenkin olla onnellinen jonkun muun kanssa. Mutta: olen kohta vuoden tahattomasti ja välillä myös tahallani verrannut silti kaikkia miehiä Elämäni Rakkauteen. Hän ei suinkaan ole täydellinen, mutta minulle ihan mahdottoman sopiva ja oikeanlainen. Näsäviisaat sanovat nyt et ”no eipäs ole koska ette oo yhessä” – totta sekin. Mutta kertokaapa se mun tunteille!!!!

Pelkään sairastuneeni ”ihan kiva mutta”-syndroomaan. Jokaisessa deittailemassani miehessä (siis ne joita olen tavannut useamman kerran) on jotain tosi hyvää ja kiinnostavaa mutta myös se ”mutta”, joka tarkoittaa ettei ko.ihminen koskaan voi olla minulle Ihana ja Tärkein.
Vai voiko sittenkin? Onko mun pakotettava itseni realistiksi, tajuttava ettei Elämäni Rakkaudenkaan kanssa kaikki ollut 100% oikein???? Onko mun hyväksyttävä se että vaikka ilmeisesti kukaan markkinoilla oleva vapaa mies ei siivoa asuntoaan (tai ainakaan vessaa) niin kuin Elämäni Rakkaus? Onko mun katsottava syvälle peiliin ja tajuttava että koska minäkään en ole millään tavoin täydellinen, minun täytyy avata sydämeni kokonaan mahdollisuudelle rakastua uudelleen? Vastaus noihin kysymyksiin on tietty ”kyllä”, mutta miten se tehdään käytännössä??? Auttakaa!!!

terveisin sekopää Madde

Ollako vai eikö olla

Taitaa olla välitilinpäätöksen aika nettideittailun suhteen… Tuntuu että menen pettymyksestä toiseen ja kyynisyys ja pessimismi alkaa viedä voiton romantikon haaveista. Ainakin toistaiseksi.
Tajunnanvirtaa eli syvä-analyysia (!) tilanteesta…

Miehistä jotka ovat ihastuneet minuun ns.pysyvästi:
-minun puoleltani tilanteesta puuttuu vahva kemia
-meillä ei ole juurikaan yhteistä puhuttavaa, yhteisiä intressejä, näkemyksiä tms.
-fyysisesti jotain puuttuu kemian lisäksi (pituus, kroppa muuten tms – ”je ne sais quoi”)
-en vain näe mitään tulevaisuutta yhdessä, puhtaasti fyysisesti tai jopa parisuhteena
-”ihan kivoja” tyyppejä, joidenkin mielestä unelmakumppaneita ja -vävyjä, mutta mun kirjoissa jostain syystä tylsiä

Miehistä joihin minä olen ihastunut /joissa näkisin potentiaalia:
-kieroutunut huumorintaju joka sopii saumattomasti omaani
-joku harrastus /fanituksen kohde /asia joka meitä yhdistää against all odds (esim. lempileffat, musiikki, inhotuksen aiheet, saumaton keskustelu)
-tahaton tai tahallinen vakaumus olla sopimatta mitään kaukaiseen tulevaisuuteen eli esim. huomiselle
-tarve leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa
-kyky olla viesteilemättä juuri sen aikaa että olen raivona /surullinen /luovuttanut /kaikkea aiemmin mainittuja
-joku koukuttava luonteenpiirre /ominaisuus /opittu kyky, josta en haluaisi luopua
-yllämainittujen asioiden yhdistelmänä ja/tai niistä huolimatta pelko sitoutua keneenkään /minuun erityisesti vaikka kuulemma olen ”aivan ihana nainen”

Vitunvitunvitun karma, murphy, kismet, whatever!!!! Eikö oikeasti vois pikkuhiljaa oll mun vuoro löytää jotain aitoa ja pysyvää????

Ystävällisin terveisin,
väsynyt Madde