”Ihan kiva mutta”-syndrooma

27.12. tulee vuosi siitä kun mun maailma romahti. Kun Elämäni Rakkaus (en keksi muutakaan nimeä) seisoi mun ovella eikä antanutkaan normaalia tiukkaa halausta ja suudelmaa, vaan katsoi mua hemmetin surullisena ja tuskaisena. Ja rikkoi mun sydämen. Täysin. Niin pahasti että pelkästään sen tuskan muistaminen nostaa kyyneleet silmiin.

Omasta mielestäni olen yrittänyt ja jollain tavalla kyllä päässytkin eteenpäin. Enää en mieti Elämäni Rakkautta ihan joka päivä. Joka viikko kuitenkin. Olen ihastunutkin tänä vuonna – Cowboy antoi hetken illuusion siitä että voisin sittenkin olla onnellinen jonkun muun kanssa. Mutta: olen kohta vuoden tahattomasti ja välillä myös tahallani verrannut silti kaikkia miehiä Elämäni Rakkauteen. Hän ei suinkaan ole täydellinen, mutta minulle ihan mahdottoman sopiva ja oikeanlainen. Näsäviisaat sanovat nyt et ”no eipäs ole koska ette oo yhessä” – totta sekin. Mutta kertokaapa se mun tunteille!!!!

Pelkään sairastuneeni ”ihan kiva mutta”-syndroomaan. Jokaisessa deittailemassani miehessä (siis ne joita olen tavannut useamman kerran) on jotain tosi hyvää ja kiinnostavaa mutta myös se ”mutta”, joka tarkoittaa ettei ko.ihminen koskaan voi olla minulle Ihana ja Tärkein.
Vai voiko sittenkin? Onko mun pakotettava itseni realistiksi, tajuttava ettei Elämäni Rakkaudenkaan kanssa kaikki ollut 100% oikein???? Onko mun hyväksyttävä se että vaikka ilmeisesti kukaan markkinoilla oleva vapaa mies ei siivoa asuntoaan (tai ainakaan vessaa) niin kuin Elämäni Rakkaus? Onko mun katsottava syvälle peiliin ja tajuttava että koska minäkään en ole millään tavoin täydellinen, minun täytyy avata sydämeni kokonaan mahdollisuudelle rakastua uudelleen? Vastaus noihin kysymyksiin on tietty ”kyllä”, mutta miten se tehdään käytännössä??? Auttakaa!!!

terveisin sekopää Madde

Mainokset

Avokämmentä

No niin. Nyt se tapahtui. Se minkä periaatteessa jo tiesin olevan tulossa. Cowboy päätti meidän suhteen ennen kuin se pääsi edes vauhtiin….
Se ’pelkään etten tykkää tarpeeksi’-fiilis siis vain vahvistui. Kuulemma fyysinen viehätys on jumalattoman vahva (”totta kai mä sekoan kun näen sinut”), mutta treffien jälkeen iskee krapula, ahdistunut olo siitä ettei sydän ole mukana niin kuin haluaisi. Ja että jos jatkaisimme suhdetta, tilanne olisi epäreilu minulle…

Itkin reilun tunnin niinsanotusti täysillä ja nyt päätin nousta ylös.
On tietysti hyvä että Cowboy otti asian esille suoraan ja on suoraselkäinen. Arvostan! En vain tajua sitten niin ollenkaan miten tuo on mahdollista, että pystyy olemaan tavatessamme läsnä 150% ja olevan niiiiiin täysillä kanssani, ja sitten kuitenkaan tunteita ei ole ns. tarpeeksi????

Minä rakastuin. Myönnän. En löytänyt Cowboysta (vielä) yhtään kohtalokasta vikaa tai hankalaa puolta ja olin mielessäni jo esitellyt hänet lapsille, vaikka vastustan kiihkeästi parisuhteen ja lasten yhdistämistä liian nopeasti. Olin jo miettinyt olisiko kolmas lapsi sittenkin vielä mahdollinen (henkisesti), koska Cowboy kertoi toiveestaan saada oma lapsi. Olin jo nähnyt meidät yhdessä jouluna, matkalla, ties missä…

Ja nyt olen taas lähtöpisteessä. Tai en oikeastaan edes siellä, koska juuri nyt en usko enää mihinkään.

Pohjattoman surullinen Madde