Alakko nää mua?

Pohjoisen tyttöjä kun ollaan Säihkysilmän kanssa, tuo otsikko on tullut mieleen viime päivinä ihan luonnostaan… Eli tässä tän hetken ajatuksia seurustelusta, siitä miten ”parisuhteeksi muodostuminen” on sekin jotenkin hemmetin vaikeaa tänä aikana kun kaikki deittailevat ristiinrastiin…

Teininä tai parikymppisenä ei tapailu /deittailu käynyt mielessäkään – jos tykkäsi jostain pojasta ja jostain ihmeestä tunne oli molemminpuolinen, sit ”alettiin olla” aika luonnollisesti yhdessä eikä asiaa sen kummemmin analysoitu tai pähkitty. Tai no ihan teininä toki aivan jumalattomasti päivittäin (tykkääköhän se musta varmasti…) – oi mitä antaisinkaan jos kaikki ongelmat tänä päivänäkin vielä olisivat teiniangstin tasolla!!! 🙂

No anyhow, kun nyt nelikymppisenä hyppäsin takaisin sinkkumaailmaan ja tähän tinderokcupidhotornotsuomi24-karuselliin, tajusin että on (muka) NORMAALIA tapailla montaa ihmistä yhtä aikaa, ”shoppailla” ihmisiä ja valita paras päivän tai fiiliksen mukaan. Ihan perseestä, sanon suoraan. Viime kesänä (toim.huom. = eka kesä 15 vuoteen sinkkuna) sain toki henkisen auringonpistoksen ja ajattelin että MAHTAVAA – villiä seksiä ja hauskanpitoa vaikka joka päivä eri tyypin kanssa!!! Hyvin äkkiä se muuttuikin henkiseksi krapulaksi – ei oo ollenkaan mun juttu. Mulle seksi on aina parempaa kun tunteet on mukana, kun tuntee toisen ihmisen paremmin, kun miehen kanssa voi keskustella ennen ja jälkeen, kun ylipäänsä läheisyys ei ole mekaanista. Mä ihastun helposti (joo varmaan liiankin helposti…) tai sitten mies ei sytytä kunnolla – on tai off. Tulta ja leiskoja vs. ”ihan kiva mutta”…

No sitten tajusinkin kertoa treffi-ehdokkaille että haen parisuhdetta (duh…), en pelkkää hauskanpitoa, en pelkkää fyysistä seuraa ja että inhoan pelaamista ja säätämistä. En halua olla yksi monista, enkä halua itsekään viesteillä ja sopia treffejä kolmen eri tyypin kanssa samalle viikolle. Jonkin aikaa tuota kaikkea siis kyllä kokeilin, huonolla henkisellä menestyksellä.

Asia ei silti tunnu olevan selvä monelle miehelle, vaikka väittävät hakevansa samaa. Monet potevat sitoutumiskammoa tietämättään, tai angsteilevat omien menneisyyden kokemustensa kanssa (niin kuin naisetkin) – olen kyllä ällistynyt siitä kuinka monella miehellä tuntuu olevan kokemusta sairaalloisen mustasukkaisista naisista… Huhhuh.

Mitä sitten kun löytää miehen joka myös suoraan deitti-ilmossaan sanoo ettei hae seksiseuraa vaan pitempiaikaista suhdetta – ja joka ei selvästikään pelkää sitoutumista, tekojen puhuessa siitä. Jonka olen tavannut nyt 3 kertaa ja jonka kanssa puhutaan ja viesteillään joka päivä aamusta iltaan. Suoraa puhetta ja ajatuksia vaihdetaan mutta minun mielessäni on silti iso mörkö – seurustellaanko me? Mistä sen tietää OIKEESTI?

No joo, pitää kysyä tätäkin suoraan – mutta miksi lähtökohtaisesti oletan ja pelkään että mies kuitenkin vähintäänkin viesteilee yhden tai useamman naisen kanssa minusta huolimatta?? Ehkä siksi että kyllä minunkin WhatsAppissa on muutama mies jotka epätasaisin väliajoin kyselevät kuulumisia ja haluaisivat nähdä (niitä ”ihan kivoja mutta”-tyyppejä) – en osaa enkä uskalla kategorisesti sanoa että ”heippa ja hyvästi, mulla on nyt MIÄS” – koska niinhän ei ”virallisesti” ole…

Yhden kanssa sovinkin heikkona hetkenä että voitaisiin nähdäkin. Kunnes edellisenä iltana tajusin että ei helvetti, en voi. Musta tuntuisi niin kuin pettäisin tätä ehkä-maybe-tästä-tuleekin-jotain miestä!!!!

Eli olen ihastunut. Seurustelen henkisesti. Ja toivon niiiiiiiin paljon että tämä ihana mies ei muuttuisi sammakoksi ja haluaisi olla mun kaa.

Keep your fingers crossed!

Madde

Mainokset

”Ihan kiva mutta”-syndrooma

27.12. tulee vuosi siitä kun mun maailma romahti. Kun Elämäni Rakkaus (en keksi muutakaan nimeä) seisoi mun ovella eikä antanutkaan normaalia tiukkaa halausta ja suudelmaa, vaan katsoi mua hemmetin surullisena ja tuskaisena. Ja rikkoi mun sydämen. Täysin. Niin pahasti että pelkästään sen tuskan muistaminen nostaa kyyneleet silmiin.

Omasta mielestäni olen yrittänyt ja jollain tavalla kyllä päässytkin eteenpäin. Enää en mieti Elämäni Rakkautta ihan joka päivä. Joka viikko kuitenkin. Olen ihastunutkin tänä vuonna – Cowboy antoi hetken illuusion siitä että voisin sittenkin olla onnellinen jonkun muun kanssa. Mutta: olen kohta vuoden tahattomasti ja välillä myös tahallani verrannut silti kaikkia miehiä Elämäni Rakkauteen. Hän ei suinkaan ole täydellinen, mutta minulle ihan mahdottoman sopiva ja oikeanlainen. Näsäviisaat sanovat nyt et ”no eipäs ole koska ette oo yhessä” – totta sekin. Mutta kertokaapa se mun tunteille!!!!

Pelkään sairastuneeni ”ihan kiva mutta”-syndroomaan. Jokaisessa deittailemassani miehessä (siis ne joita olen tavannut useamman kerran) on jotain tosi hyvää ja kiinnostavaa mutta myös se ”mutta”, joka tarkoittaa ettei ko.ihminen koskaan voi olla minulle Ihana ja Tärkein.
Vai voiko sittenkin? Onko mun pakotettava itseni realistiksi, tajuttava ettei Elämäni Rakkaudenkaan kanssa kaikki ollut 100% oikein???? Onko mun hyväksyttävä se että vaikka ilmeisesti kukaan markkinoilla oleva vapaa mies ei siivoa asuntoaan (tai ainakaan vessaa) niin kuin Elämäni Rakkaus? Onko mun katsottava syvälle peiliin ja tajuttava että koska minäkään en ole millään tavoin täydellinen, minun täytyy avata sydämeni kokonaan mahdollisuudelle rakastua uudelleen? Vastaus noihin kysymyksiin on tietty ”kyllä”, mutta miten se tehdään käytännössä??? Auttakaa!!!

terveisin sekopää Madde

Korkeamman tason matematiikkaa

Alkaa olla hieman takki tyhjä, kuten jo uumoilin viime postauksessani. Yleensä tiedän hyvin mitä itse ajattelen, mitä haluan, mitä en, mutta nyt alkaa päämäärä ja sen saavuttamisen keinot hämärtyä…

Olen treffaillut 26-44-vuotiaita miehiä. Lapsettomia, isiä, juuri eronneita, pitempään sinkkuina olleita, liian kilttejä, liian machoja, epätoivoisia, vaikeasti tavoiteltavia. Mä olen ihastunut, minuun on ihastuttu, harvemmin kunnolla samaan aikaan molempiin suuntiin.

Lapsettomat, minua nuoremmat miehet saattavat miettiä että koska minulla on (omien sanojeni mukaan) lapsiluku täynnä, se ovi menee heiltäkin kiinni. Ja siis tällaista elämää suurempaa miettivät parien treffien jälkeen, vaikka vasta on alettu tutustua enkä minä super-romantikko-unelmoija-suunnittelija ole ehtinyt vielä miettiä mitään muuta kuin vaikka yhteistä viikonloppureissua??!!!
Minun ikäiset tai hiukan minua vanhemmat isä-ihmiset ovat omien aikataulujensa ja lasten elämässä mukana olemisen rinnalla rennompia, miettivät että tavataan kun ehditään ja nautitaan hetkistä yhdessä, mutta saattavat ajatella ettei arkeen niin paljoa tiukempaa yhdessäoloa mahtuisikaan.

Ja minä. Mitä minä sitten mahtaisin haluta?
En välttämättä ensisijaisesti enää lisää lapsia, olenhan ”jo” 40-v ja omat muksut alkavat olla mahtavassa iässä. Mutta jos rakastuisin aivan silmittömästi ja mies haluaisi lapsen (tod.näk. ensimmäisensä), voisin hyvinkin innostua aiheesta.
Haluaisin nukahtaa ja herätä usein ihanan miehen vieressä.
Haluaisin loistavaa fyysistä yhdessäoloa, suutelemisesta seksiin, vahvaa fyysistä vetovoimaa.
Haluaisin istua yhdessä rantakallioilla juomassa samppanjaa.
Haluaisin nukahtaa sohvalla miehen kainaloon, olla vaan.
Haluaisin käydä yhdessä ruokakaupassa, kävelyllä, leffassa, ravintolassa, whatever arkista touhua.
Haluaisin että mies kertoo minulle tunteistaan, samoin kun minä teen.
Haluaisin että kun emme ole yhdessä, mies kaipaa minua ja kertoo sen.
Haluaisin kumppanin.

Jotenkin tämä tuntuu koko ajan vaikeammalta toiveelta. Vaikka en omasta mielestäni halua liikaa.
Niin kuin Jonas Gardell kirjoitti ”Jag vill älska någon som älskar mig”.

Yours truly,
sekava Madde

Ollako vai eikö olla

Taitaa olla välitilinpäätöksen aika nettideittailun suhteen… Tuntuu että menen pettymyksestä toiseen ja kyynisyys ja pessimismi alkaa viedä voiton romantikon haaveista. Ainakin toistaiseksi.
Tajunnanvirtaa eli syvä-analyysia (!) tilanteesta…

Miehistä jotka ovat ihastuneet minuun ns.pysyvästi:
-minun puoleltani tilanteesta puuttuu vahva kemia
-meillä ei ole juurikaan yhteistä puhuttavaa, yhteisiä intressejä, näkemyksiä tms.
-fyysisesti jotain puuttuu kemian lisäksi (pituus, kroppa muuten tms – ”je ne sais quoi”)
-en vain näe mitään tulevaisuutta yhdessä, puhtaasti fyysisesti tai jopa parisuhteena
-”ihan kivoja” tyyppejä, joidenkin mielestä unelmakumppaneita ja -vävyjä, mutta mun kirjoissa jostain syystä tylsiä

Miehistä joihin minä olen ihastunut /joissa näkisin potentiaalia:
-kieroutunut huumorintaju joka sopii saumattomasti omaani
-joku harrastus /fanituksen kohde /asia joka meitä yhdistää against all odds (esim. lempileffat, musiikki, inhotuksen aiheet, saumaton keskustelu)
-tahaton tai tahallinen vakaumus olla sopimatta mitään kaukaiseen tulevaisuuteen eli esim. huomiselle
-tarve leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa
-kyky olla viesteilemättä juuri sen aikaa että olen raivona /surullinen /luovuttanut /kaikkea aiemmin mainittuja
-joku koukuttava luonteenpiirre /ominaisuus /opittu kyky, josta en haluaisi luopua
-yllämainittujen asioiden yhdistelmänä ja/tai niistä huolimatta pelko sitoutua keneenkään /minuun erityisesti vaikka kuulemma olen ”aivan ihana nainen”

Vitunvitunvitun karma, murphy, kismet, whatever!!!! Eikö oikeasti vois pikkuhiljaa oll mun vuoro löytää jotain aitoa ja pysyvää????

Ystävällisin terveisin,
väsynyt Madde

Avokämmentä

No niin. Nyt se tapahtui. Se minkä periaatteessa jo tiesin olevan tulossa. Cowboy päätti meidän suhteen ennen kuin se pääsi edes vauhtiin….
Se ’pelkään etten tykkää tarpeeksi’-fiilis siis vain vahvistui. Kuulemma fyysinen viehätys on jumalattoman vahva (”totta kai mä sekoan kun näen sinut”), mutta treffien jälkeen iskee krapula, ahdistunut olo siitä ettei sydän ole mukana niin kuin haluaisi. Ja että jos jatkaisimme suhdetta, tilanne olisi epäreilu minulle…

Itkin reilun tunnin niinsanotusti täysillä ja nyt päätin nousta ylös.
On tietysti hyvä että Cowboy otti asian esille suoraan ja on suoraselkäinen. Arvostan! En vain tajua sitten niin ollenkaan miten tuo on mahdollista, että pystyy olemaan tavatessamme läsnä 150% ja olevan niiiiiin täysillä kanssani, ja sitten kuitenkaan tunteita ei ole ns. tarpeeksi????

Minä rakastuin. Myönnän. En löytänyt Cowboysta (vielä) yhtään kohtalokasta vikaa tai hankalaa puolta ja olin mielessäni jo esitellyt hänet lapsille, vaikka vastustan kiihkeästi parisuhteen ja lasten yhdistämistä liian nopeasti. Olin jo miettinyt olisiko kolmas lapsi sittenkin vielä mahdollinen (henkisesti), koska Cowboy kertoi toiveestaan saada oma lapsi. Olin jo nähnyt meidät yhdessä jouluna, matkalla, ties missä…

Ja nyt olen taas lähtöpisteessä. Tai en oikeastaan edes siellä, koska juuri nyt en usko enää mihinkään.

Pohjattoman surullinen Madde

Itseaiheutetusta ahdistuksesta

Aurinko paistaa ja on perjantai. Silti ahdistaa niin ettei työnteosta tule mitään…

Miehet. On. Hankalia.

Tai oikeastaan, itse itsellenihän minä tässä angstia keräilen – mutta kun tätä pääkoppaa ei vaan saa pois päältä millään vaikka kuinka yrittäisi!!

Ihastukseni (Kutsutaan häntä nyt vaikka tästä eteenpäin Cowboyksi. Älkää kysykö miksi, en tiedä itsekään..) käytös on ailahtelevampaa kuin teinitytön vastaava. Keskiviikko-iltana kun nähtiin, Cowboyn kasvot olivat pelkkää hymyä ja ote tiukka koko illan ja yön – sanottiin puolin ja toisin ihania asioita ja tehtiin myös. 😉

Mutta mitä tapahtuu taas kun katsekontakti puuttuu ja välissä on 150 km? Cowboy vaikuttaa jopa varovan ”liiallista” hempeilyä viesteissään, ylipäänsä saa minut totaalisen epävarmaksi tilanteesta ja vähitellen myös siitä oliko keskiviikko-ilta ja torstain vastainen yö pelkkää unta tai illuusiota??? Ainoa mitä haluan tässä hetkessä on tieto siitä että a) molemmat haluamme katsoa mitä tästä voisi tulla, b) molemmat olemme tilanteessa 100%, ilman muita säätöjä ja treffailuja ja c) määritellään tilanne edes ”vakavaksi tapailuksi”, koska ”seurustelu” on liian aikainen termi.

Haluanko /vaadinko liikaa? Miksi tämä on näin vaikeaa???

kuva

Tuli vaan mieleen… tätäkin saisi opettaa miehille jossain, armeijassa or something.

Hauskaa viikonloppua teille mussukat…

T. surullinen Madde

Keittiöpsykologiaa kaukomailta käsin

Blogissa on ollut täysi radiohiljaisuus viime aikoina… Minun kohdallani syynä on ollut puhtaasti ja rehellisesti sanottuna se että Ihastuin oikein isolla kirjaimella. 🙂 Aloimme viesteillä noin kuukausi sitten ja ekat treffit olivat 3 viikkoa sitten – ne kestivät melkein vuorokauden. 🙂 Kakkostreffit kestivät sitten jo kaksi vuorokautta ja kaikki näytti niiiiiin hyvältä…. Fyysinen ja henkinen kemia, arvot, ajatukset, toiveet, huumori, haaveet, pelotkin. Mutta. Eihän tämänkään herran kanssa mikään sittenkään mene niin kuin Strömsössä, sehän olisi ihan liian helppoa ja hienoa.

Olen parhaillaan viikon työmatkalla ja törkeän pitkien työpäivien aikana täällä ehtii miettiä myös miehiä liikaa. Mietin mm. sitä että minkähän takia miehet joskus panikoi /menee puihin vaikka kaikki olisi päivää tai kahta aiemmin ollut niin lähellä täydellistä kuin vaan voi? Tämä ei ole siis eka kerta kun kaiken pitäisi olla ok, mutta saankin avokämmentä henkisesti ihan täysillä…
Mä näytän tunteeni ja puhun niistä avoimesti ja ilmeisesti liian aikaisin /liian paljon, koska välillä paniikki ilmeisesti johtuu tästä. Joko siksi että miehen omat tunteet eivät ole lähelläkään sitä samaa tilaa TAI koska mies itse pelkää heittäytyä samalla tavalla tunteiden vietäväksi. Sinänsä tässä ollaan ihan oikealla asialla, koska mä olen edelleen vahvasti sitä mieltä että ”ihan kiva” ihminen tai tunnetila ei riitä – pitää olla kipinää, poltetta, paloa, tulta!!! Eli enhän mä halua olla miehen kanssa jonka mielestä mun kans on ’ihan kivaa’ vaan miehen joka ei malta pitää näppejään erossa minusta ym. Sama toiseen suuntaan: aika on niukka resurssi joten en minäkään halua ’hukata’ aikaani ihmiseen joka on ’ihan kiva’.

Mutta miksi, oi miksi, panikoida ilman syytä? Jos tykkää toisesta ja kaikki sujuu, eikö sen pitäis riittää alkuun? Eihän kukaan tiedä miten asiat etenevät, katoaako kipinä salamana päivänä x – tuleeko tutustumisen myötä toisessa esiin joku kaamea vika jonka kanssa ei voi elää – whatever!! Miksi peruuttaa pois paikalta ennen kuin mitään on vialla? Miksi ei voisi vain mennä virran mukana ja nauttia?

pohtii Madde