Tippaleipä vs. putki

Siis aivoja mietin. Aamuviideltä sain kuningas-oivalluksen: mitä jos me naiset sittenkin olemme putkiaivoisia, ja miehillä onkin ne tippaleipä-aivot? Ainakin osittain?

Kahden ihmisen välinen kemia on minulle kokonaisuus – monesti tulee puhuttua fyysisestä kemiasta, mutta olen tajunnut että minulle se toimiva kemia on silti joka kerta fyysisen JA henkisen kemian yhdistelmä. Ne miehet joiden kanssa on ollut tosi vahvaa fyysistä kemiaa mutta sängyn ulkopuolella ei mitään yhteistä /ei mitään puhuttavaa /ym., kyse on ollut pelkästä himosta enkä ole ihastunut. Yksi case viime kesänä esimerkiksi: 26-vuotias timmissä kunnossa oleva mussu, erittäin innokas puumanmetsästäjä – mutta tyhmä kuin saapas. Parin tapaamisen jälkeen huomasin jo vältteleväni häntä, koska himo ei ole yhtä kuin kemia: en enää halunnutkaan häntä kun tajusin ettei henkinen kemia toimi ollenkaan…

Miehille tämä tuntuu olevan hieman erilainen asia – tai sitten on kyse minusta 🙂 – koska ainakin kaksi treffailemistani miehistä on puhaltanut pelin poikki sillä syyllä ettei ”tykkää tarpeeksi” tai ”kemia ei riitä seurusteluun asti”. Kyse on ollut 1-2kk kestävistä suhteista eli siis on tavattu useita kertoja, juteltu kaikesta mahdollisesta, viesteilty 20x vuorokaudessa, mies hempeilee vapaaehtoisesti ja aktiivisesti höpölöpösiirappia – mutta ei sit kuitenkaan tykkää tarpeeksi.
Siis WTF? Molemmissa tapauksissa fyysinen kemia on ollut erittäin vahva, seksi on ollut suorastaan loistavaa molempien mielestä. Minä (onneton) olen tapojeni mukaan ihastunut täysillä, koska paketti on ollut kasassa: kiinnostava ihminen, järkevä, fiksu, täyspäinen JA seksi toimii – jess!!!!!! Mutta mies: helppo yhdessäolo ja hyvä seksi ei kerrokaan koko totuutta, henkinen kemia ei välttämättä olekaan läsnä. Eli mies pystyy erottelemaan henkisen ja fyysisen kemian, ainakin eri tavalla kuin minä. Pystyy sanomaan viestissä että on ikävä, sanomaan joka ilta hyvät yöt ja aamulla huomenet, olemaan empaattinen ja läsnä – mutta ei sitten kuitenkaan. Miten tuo logiikka oikein toimii?

Alan olla entistä enemmän sekaisin miesten ajatusmaailmasta.

Madde

Mainokset

Väsynyt, väsyneempi, sinkku

Luvattoman pitkä postaustauko. Mutta eipä ole ollut juurikaan kerrottavaa… Tämä vuosi josta prkl on tulossa paras vuosi ikinä, ei ole alkanut kovin ruusuisesti. Väsyttää….

Alkaa olla sellainen päiväni murmelina-olo, jokaisen uuden treffattavan miehen (no ei niitä nyt tolkuttoman montaa tässä välissä ole ollut) kanssa mennään samaa kaavaa. Viesteillään tosi tiiviisti, tavataan ekan kerran, kiinnostutaan toisistamme, seksi on jees… Sitten miehen viesteilyinnokkuus laantuu, tavataan kyllä uudelleen, ehkä useammankin kerran, on kivaa… Mutta viesteily on enemmän tai vähemmän mun aloitteesta tapahtuvaa, fiilis on ”ihan kiva mutta”. Tai heti kun huomaan ajattelevani että vihdoin on käsissä täyspäinen mies, tapahtuu jotain ihan puskista, joka saa mut taas tajuamaan että ehei, omalla tavallaan pimeähän tämäkin yksilö on. Yleensä mies kuvittelee katoavansa taustahälyyn ilman mitään ”loppukeskusteluja”, mistä mä saan hepulin, perustavaa laatua olevat käytöstavat sentään pitäisi aikuisilla ihmisillä olla.

Mikä perkele tässä on näin vaikeaa??? Siis oikeasti??? Aina ei kemiat kohtaa täysillä mutta se tuntuu silti julmalta, kun ”paperilla” eli viesteissä ja puheissa kaikki loksahtelee mahtavasti kohdilleen mutta livenä ei sittenkään.

Tinder, OkCupid ja Hot or not ovat jotenkin täysin kuolleita, joten päätin kokeilla Suomi24:aa. Pari uutta kiinnostavaa tyyppiä nyt linjoilla, mutta kyynisyys on sillä tasolla että en usko mitään kummempaa sieltäkään eteen hyppäävän. Mutta koitetaan nyt silti.

uupunut Madde

Korkeamman tason matematiikkaa

Alkaa olla hieman takki tyhjä, kuten jo uumoilin viime postauksessani. Yleensä tiedän hyvin mitä itse ajattelen, mitä haluan, mitä en, mutta nyt alkaa päämäärä ja sen saavuttamisen keinot hämärtyä…

Olen treffaillut 26-44-vuotiaita miehiä. Lapsettomia, isiä, juuri eronneita, pitempään sinkkuina olleita, liian kilttejä, liian machoja, epätoivoisia, vaikeasti tavoiteltavia. Mä olen ihastunut, minuun on ihastuttu, harvemmin kunnolla samaan aikaan molempiin suuntiin.

Lapsettomat, minua nuoremmat miehet saattavat miettiä että koska minulla on (omien sanojeni mukaan) lapsiluku täynnä, se ovi menee heiltäkin kiinni. Ja siis tällaista elämää suurempaa miettivät parien treffien jälkeen, vaikka vasta on alettu tutustua enkä minä super-romantikko-unelmoija-suunnittelija ole ehtinyt vielä miettiä mitään muuta kuin vaikka yhteistä viikonloppureissua??!!!
Minun ikäiset tai hiukan minua vanhemmat isä-ihmiset ovat omien aikataulujensa ja lasten elämässä mukana olemisen rinnalla rennompia, miettivät että tavataan kun ehditään ja nautitaan hetkistä yhdessä, mutta saattavat ajatella ettei arkeen niin paljoa tiukempaa yhdessäoloa mahtuisikaan.

Ja minä. Mitä minä sitten mahtaisin haluta?
En välttämättä ensisijaisesti enää lisää lapsia, olenhan ”jo” 40-v ja omat muksut alkavat olla mahtavassa iässä. Mutta jos rakastuisin aivan silmittömästi ja mies haluaisi lapsen (tod.näk. ensimmäisensä), voisin hyvinkin innostua aiheesta.
Haluaisin nukahtaa ja herätä usein ihanan miehen vieressä.
Haluaisin loistavaa fyysistä yhdessäoloa, suutelemisesta seksiin, vahvaa fyysistä vetovoimaa.
Haluaisin istua yhdessä rantakallioilla juomassa samppanjaa.
Haluaisin nukahtaa sohvalla miehen kainaloon, olla vaan.
Haluaisin käydä yhdessä ruokakaupassa, kävelyllä, leffassa, ravintolassa, whatever arkista touhua.
Haluaisin että mies kertoo minulle tunteistaan, samoin kun minä teen.
Haluaisin että kun emme ole yhdessä, mies kaipaa minua ja kertoo sen.
Haluaisin kumppanin.

Jotenkin tämä tuntuu koko ajan vaikeammalta toiveelta. Vaikka en omasta mielestäni halua liikaa.
Niin kuin Jonas Gardell kirjoitti ”Jag vill älska någon som älskar mig”.

Yours truly,
sekava Madde

Ollako vai eikö olla

Taitaa olla välitilinpäätöksen aika nettideittailun suhteen… Tuntuu että menen pettymyksestä toiseen ja kyynisyys ja pessimismi alkaa viedä voiton romantikon haaveista. Ainakin toistaiseksi.
Tajunnanvirtaa eli syvä-analyysia (!) tilanteesta…

Miehistä jotka ovat ihastuneet minuun ns.pysyvästi:
-minun puoleltani tilanteesta puuttuu vahva kemia
-meillä ei ole juurikaan yhteistä puhuttavaa, yhteisiä intressejä, näkemyksiä tms.
-fyysisesti jotain puuttuu kemian lisäksi (pituus, kroppa muuten tms – ”je ne sais quoi”)
-en vain näe mitään tulevaisuutta yhdessä, puhtaasti fyysisesti tai jopa parisuhteena
-”ihan kivoja” tyyppejä, joidenkin mielestä unelmakumppaneita ja -vävyjä, mutta mun kirjoissa jostain syystä tylsiä

Miehistä joihin minä olen ihastunut /joissa näkisin potentiaalia:
-kieroutunut huumorintaju joka sopii saumattomasti omaani
-joku harrastus /fanituksen kohde /asia joka meitä yhdistää against all odds (esim. lempileffat, musiikki, inhotuksen aiheet, saumaton keskustelu)
-tahaton tai tahallinen vakaumus olla sopimatta mitään kaukaiseen tulevaisuuteen eli esim. huomiselle
-tarve leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa
-kyky olla viesteilemättä juuri sen aikaa että olen raivona /surullinen /luovuttanut /kaikkea aiemmin mainittuja
-joku koukuttava luonteenpiirre /ominaisuus /opittu kyky, josta en haluaisi luopua
-yllämainittujen asioiden yhdistelmänä ja/tai niistä huolimatta pelko sitoutua keneenkään /minuun erityisesti vaikka kuulemma olen ”aivan ihana nainen”

Vitunvitunvitun karma, murphy, kismet, whatever!!!! Eikö oikeasti vois pikkuhiljaa oll mun vuoro löytää jotain aitoa ja pysyvää????

Ystävällisin terveisin,
väsynyt Madde

Avokämmentä

No niin. Nyt se tapahtui. Se minkä periaatteessa jo tiesin olevan tulossa. Cowboy päätti meidän suhteen ennen kuin se pääsi edes vauhtiin….
Se ’pelkään etten tykkää tarpeeksi’-fiilis siis vain vahvistui. Kuulemma fyysinen viehätys on jumalattoman vahva (”totta kai mä sekoan kun näen sinut”), mutta treffien jälkeen iskee krapula, ahdistunut olo siitä ettei sydän ole mukana niin kuin haluaisi. Ja että jos jatkaisimme suhdetta, tilanne olisi epäreilu minulle…

Itkin reilun tunnin niinsanotusti täysillä ja nyt päätin nousta ylös.
On tietysti hyvä että Cowboy otti asian esille suoraan ja on suoraselkäinen. Arvostan! En vain tajua sitten niin ollenkaan miten tuo on mahdollista, että pystyy olemaan tavatessamme läsnä 150% ja olevan niiiiiin täysillä kanssani, ja sitten kuitenkaan tunteita ei ole ns. tarpeeksi????

Minä rakastuin. Myönnän. En löytänyt Cowboysta (vielä) yhtään kohtalokasta vikaa tai hankalaa puolta ja olin mielessäni jo esitellyt hänet lapsille, vaikka vastustan kiihkeästi parisuhteen ja lasten yhdistämistä liian nopeasti. Olin jo miettinyt olisiko kolmas lapsi sittenkin vielä mahdollinen (henkisesti), koska Cowboy kertoi toiveestaan saada oma lapsi. Olin jo nähnyt meidät yhdessä jouluna, matkalla, ties missä…

Ja nyt olen taas lähtöpisteessä. Tai en oikeastaan edes siellä, koska juuri nyt en usko enää mihinkään.

Pohjattoman surullinen Madde