Tippaleipä vs. putki

Siis aivoja mietin. Aamuviideltä sain kuningas-oivalluksen: mitä jos me naiset sittenkin olemme putkiaivoisia, ja miehillä onkin ne tippaleipä-aivot? Ainakin osittain?

Kahden ihmisen välinen kemia on minulle kokonaisuus – monesti tulee puhuttua fyysisestä kemiasta, mutta olen tajunnut että minulle se toimiva kemia on silti joka kerta fyysisen JA henkisen kemian yhdistelmä. Ne miehet joiden kanssa on ollut tosi vahvaa fyysistä kemiaa mutta sängyn ulkopuolella ei mitään yhteistä /ei mitään puhuttavaa /ym., kyse on ollut pelkästä himosta enkä ole ihastunut. Yksi case viime kesänä esimerkiksi: 26-vuotias timmissä kunnossa oleva mussu, erittäin innokas puumanmetsästäjä – mutta tyhmä kuin saapas. Parin tapaamisen jälkeen huomasin jo vältteleväni häntä, koska himo ei ole yhtä kuin kemia: en enää halunnutkaan häntä kun tajusin ettei henkinen kemia toimi ollenkaan…

Miehille tämä tuntuu olevan hieman erilainen asia – tai sitten on kyse minusta 🙂 – koska ainakin kaksi treffailemistani miehistä on puhaltanut pelin poikki sillä syyllä ettei ”tykkää tarpeeksi” tai ”kemia ei riitä seurusteluun asti”. Kyse on ollut 1-2kk kestävistä suhteista eli siis on tavattu useita kertoja, juteltu kaikesta mahdollisesta, viesteilty 20x vuorokaudessa, mies hempeilee vapaaehtoisesti ja aktiivisesti höpölöpösiirappia – mutta ei sit kuitenkaan tykkää tarpeeksi.
Siis WTF? Molemmissa tapauksissa fyysinen kemia on ollut erittäin vahva, seksi on ollut suorastaan loistavaa molempien mielestä. Minä (onneton) olen tapojeni mukaan ihastunut täysillä, koska paketti on ollut kasassa: kiinnostava ihminen, järkevä, fiksu, täyspäinen JA seksi toimii – jess!!!!!! Mutta mies: helppo yhdessäolo ja hyvä seksi ei kerrokaan koko totuutta, henkinen kemia ei välttämättä olekaan läsnä. Eli mies pystyy erottelemaan henkisen ja fyysisen kemian, ainakin eri tavalla kuin minä. Pystyy sanomaan viestissä että on ikävä, sanomaan joka ilta hyvät yöt ja aamulla huomenet, olemaan empaattinen ja läsnä – mutta ei sitten kuitenkaan. Miten tuo logiikka oikein toimii?

Alan olla entistä enemmän sekaisin miesten ajatusmaailmasta.

Madde

Mainokset

”Ihan kiva mutta”-syndrooma

27.12. tulee vuosi siitä kun mun maailma romahti. Kun Elämäni Rakkaus (en keksi muutakaan nimeä) seisoi mun ovella eikä antanutkaan normaalia tiukkaa halausta ja suudelmaa, vaan katsoi mua hemmetin surullisena ja tuskaisena. Ja rikkoi mun sydämen. Täysin. Niin pahasti että pelkästään sen tuskan muistaminen nostaa kyyneleet silmiin.

Omasta mielestäni olen yrittänyt ja jollain tavalla kyllä päässytkin eteenpäin. Enää en mieti Elämäni Rakkautta ihan joka päivä. Joka viikko kuitenkin. Olen ihastunutkin tänä vuonna – Cowboy antoi hetken illuusion siitä että voisin sittenkin olla onnellinen jonkun muun kanssa. Mutta: olen kohta vuoden tahattomasti ja välillä myös tahallani verrannut silti kaikkia miehiä Elämäni Rakkauteen. Hän ei suinkaan ole täydellinen, mutta minulle ihan mahdottoman sopiva ja oikeanlainen. Näsäviisaat sanovat nyt et ”no eipäs ole koska ette oo yhessä” – totta sekin. Mutta kertokaapa se mun tunteille!!!!

Pelkään sairastuneeni ”ihan kiva mutta”-syndroomaan. Jokaisessa deittailemassani miehessä (siis ne joita olen tavannut useamman kerran) on jotain tosi hyvää ja kiinnostavaa mutta myös se ”mutta”, joka tarkoittaa ettei ko.ihminen koskaan voi olla minulle Ihana ja Tärkein.
Vai voiko sittenkin? Onko mun pakotettava itseni realistiksi, tajuttava ettei Elämäni Rakkaudenkaan kanssa kaikki ollut 100% oikein???? Onko mun hyväksyttävä se että vaikka ilmeisesti kukaan markkinoilla oleva vapaa mies ei siivoa asuntoaan (tai ainakaan vessaa) niin kuin Elämäni Rakkaus? Onko mun katsottava syvälle peiliin ja tajuttava että koska minäkään en ole millään tavoin täydellinen, minun täytyy avata sydämeni kokonaan mahdollisuudelle rakastua uudelleen? Vastaus noihin kysymyksiin on tietty ”kyllä”, mutta miten se tehdään käytännössä??? Auttakaa!!!

terveisin sekopää Madde

Korkeamman tason matematiikkaa

Alkaa olla hieman takki tyhjä, kuten jo uumoilin viime postauksessani. Yleensä tiedän hyvin mitä itse ajattelen, mitä haluan, mitä en, mutta nyt alkaa päämäärä ja sen saavuttamisen keinot hämärtyä…

Olen treffaillut 26-44-vuotiaita miehiä. Lapsettomia, isiä, juuri eronneita, pitempään sinkkuina olleita, liian kilttejä, liian machoja, epätoivoisia, vaikeasti tavoiteltavia. Mä olen ihastunut, minuun on ihastuttu, harvemmin kunnolla samaan aikaan molempiin suuntiin.

Lapsettomat, minua nuoremmat miehet saattavat miettiä että koska minulla on (omien sanojeni mukaan) lapsiluku täynnä, se ovi menee heiltäkin kiinni. Ja siis tällaista elämää suurempaa miettivät parien treffien jälkeen, vaikka vasta on alettu tutustua enkä minä super-romantikko-unelmoija-suunnittelija ole ehtinyt vielä miettiä mitään muuta kuin vaikka yhteistä viikonloppureissua??!!!
Minun ikäiset tai hiukan minua vanhemmat isä-ihmiset ovat omien aikataulujensa ja lasten elämässä mukana olemisen rinnalla rennompia, miettivät että tavataan kun ehditään ja nautitaan hetkistä yhdessä, mutta saattavat ajatella ettei arkeen niin paljoa tiukempaa yhdessäoloa mahtuisikaan.

Ja minä. Mitä minä sitten mahtaisin haluta?
En välttämättä ensisijaisesti enää lisää lapsia, olenhan ”jo” 40-v ja omat muksut alkavat olla mahtavassa iässä. Mutta jos rakastuisin aivan silmittömästi ja mies haluaisi lapsen (tod.näk. ensimmäisensä), voisin hyvinkin innostua aiheesta.
Haluaisin nukahtaa ja herätä usein ihanan miehen vieressä.
Haluaisin loistavaa fyysistä yhdessäoloa, suutelemisesta seksiin, vahvaa fyysistä vetovoimaa.
Haluaisin istua yhdessä rantakallioilla juomassa samppanjaa.
Haluaisin nukahtaa sohvalla miehen kainaloon, olla vaan.
Haluaisin käydä yhdessä ruokakaupassa, kävelyllä, leffassa, ravintolassa, whatever arkista touhua.
Haluaisin että mies kertoo minulle tunteistaan, samoin kun minä teen.
Haluaisin että kun emme ole yhdessä, mies kaipaa minua ja kertoo sen.
Haluaisin kumppanin.

Jotenkin tämä tuntuu koko ajan vaikeammalta toiveelta. Vaikka en omasta mielestäni halua liikaa.
Niin kuin Jonas Gardell kirjoitti ”Jag vill älska någon som älskar mig”.

Yours truly,
sekava Madde

Ollako vai eikö olla

Taitaa olla välitilinpäätöksen aika nettideittailun suhteen… Tuntuu että menen pettymyksestä toiseen ja kyynisyys ja pessimismi alkaa viedä voiton romantikon haaveista. Ainakin toistaiseksi.
Tajunnanvirtaa eli syvä-analyysia (!) tilanteesta…

Miehistä jotka ovat ihastuneet minuun ns.pysyvästi:
-minun puoleltani tilanteesta puuttuu vahva kemia
-meillä ei ole juurikaan yhteistä puhuttavaa, yhteisiä intressejä, näkemyksiä tms.
-fyysisesti jotain puuttuu kemian lisäksi (pituus, kroppa muuten tms – ”je ne sais quoi”)
-en vain näe mitään tulevaisuutta yhdessä, puhtaasti fyysisesti tai jopa parisuhteena
-”ihan kivoja” tyyppejä, joidenkin mielestä unelmakumppaneita ja -vävyjä, mutta mun kirjoissa jostain syystä tylsiä

Miehistä joihin minä olen ihastunut /joissa näkisin potentiaalia:
-kieroutunut huumorintaju joka sopii saumattomasti omaani
-joku harrastus /fanituksen kohde /asia joka meitä yhdistää against all odds (esim. lempileffat, musiikki, inhotuksen aiheet, saumaton keskustelu)
-tahaton tai tahallinen vakaumus olla sopimatta mitään kaukaiseen tulevaisuuteen eli esim. huomiselle
-tarve leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa
-kyky olla viesteilemättä juuri sen aikaa että olen raivona /surullinen /luovuttanut /kaikkea aiemmin mainittuja
-joku koukuttava luonteenpiirre /ominaisuus /opittu kyky, josta en haluaisi luopua
-yllämainittujen asioiden yhdistelmänä ja/tai niistä huolimatta pelko sitoutua keneenkään /minuun erityisesti vaikka kuulemma olen ”aivan ihana nainen”

Vitunvitunvitun karma, murphy, kismet, whatever!!!! Eikö oikeasti vois pikkuhiljaa oll mun vuoro löytää jotain aitoa ja pysyvää????

Ystävällisin terveisin,
väsynyt Madde